(3)

Rakastan viikonloppuja. En sen takia, että saa jäädä nukkumaan. Ei, se ei ole minun alaani, tuo nukkuminen. Viikonloput ovat sen takia, ihania, että saa kerättyä voimia seuraavaa viikkoa varten. Nimittäin nyt on jo pian kevät ja minun on pakko parantaa todistusta. Kokeita on ollut monta kappaletta per viikko, ja kokeet saavat minut hulluksi. Nytkin jo sängyssä yritin takoa päähäni edes jotain historiankoetta varten, joka olisi maanantaina heti aamupäivällä. Olin huono kokeissa. Tunnilla taas yritin nukkua hieman, takapenkissä kun istuin. Opettaja oli lepsu vanha pyöreähkö mies, joka antoi helposti 8 historiasta, vaikkei tehnyt tunnilla mitään. Mutta kokeissa hän oli harvinaisen tarkka, joten yritin parhaani opiskella edes tunnin verran kotona. Kello tikitti ärsyttävästi, joten laitoin musiikkia soimaan vanhaan vinyylisoittimeeni, jota varjelin ja rakastin yli kaiken. Tietysti kun kuunteli musiikkia, ei opiskelusta tullut mitään. Päätin laittaa jotain tylsähköä musiikkia, jossa ei ollut sanoituksia. Mozart sai kelvata, jota kuuntelin mielelläni, mutta pidin silti tylsänä musiikkina. Siinä sitten, Mozartia kuunellessa opin jotain, tai ainakin toivoin, että jotain jäisi päähän. Lauantai aamu kului sitten opiskellessa. Faija piti outona, että opiskelin, muttei huomauttanut siitä kummemmin, kuin vain ohimennen kurkisti huoneeseeni ja virnisti iloisena nähdessään minut oppikirjan parissa.
  Oli jo kello 12, kun tajusin nukahtaneeni kesken opiskelun. Todellisuudessa olen vain lukenut kolme varttia ja nukkunut kolme tuntia. Jaaha, näin tässä sitten käy, kun opiskelee. Tylsistyy nimittäin kuoliaaksi. Nousin hieman tokkuraisena ja lampsin paljain jaloin keittiöön. Faija on näköjään käynyt kaupassa, kun jääkaapista löytyi hieman leipää ja muuta syömäkelpoista tavaraa. Tein siis itselleni voileipän ja hipsin vähin äänin takaisin huoneeseeni. Otin päältäni yöpaidan ja lojuin sängyssä pari minuuttia puolialasti vain alushousut päällä. Heräsin uneksinnastani ja vedin pari ensimmäistä vaatekappaletta päälleni, mitä käteen sattui ja pujahdin kotiovesta ulos. Mietin ensin, minne oikein menisin, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, minulla ei ollut tarkkaa määränpäätä, minne olisin mennyt. Vaeltelin muuten vain kaupungissa, vaikka ulkona ei ollutkan vielä lämmintä. Hah, ei tässä lämpimästä pitäisi puhua, pakkasta oli vielä pari astetta, onneksi ei ollut enää niin liukasta kun viimepäivinä. Joten nyt siis nautin raikkaasta ilmasta.
  Tarkistin taskuni sisälmyksen. Se on aina täynnä tavaraa, jota en juuri sillä hetkellä tarvinnut. Mutta jos otin sieltä jotain pois, silloin tietysti tarvistin sitä. Näin. Joten nyt minulla oli kolme euroa, yksi likainen viisisenttinen, kolme hammastikkua, kaksi pinniä, viisi varapampulaa, yksi pureskeltu kynänpätkä, pari helmeä, yksi pieni kivi, joka oli mielestäni kaunis ja sitten lopuksi vielä kolme muistilappua, jossa oli jotain vanhoja muistiinpanoja.
  Kolmella eurolla saisi hieman karkkia, mielessäni kävi, mutta sitten työnsin sen pois, Tarvitsin uuden vihon, johon kirjoittaa. Suuntasin kohti kauppaa ja toivoin, ettei siellä olisi väkeä liian paljon. No, siellä oli ihan reilusti porukkaa, kun saavuin sinne, mutta en aikonut lähteä takaisin kotiin ilman uutta vihkoa, joten juoksentelin hyllyjen välissä etsiskellen vihkoa. Törmäsin melkein yhteen poikaan, mutta onneksi viimehetkellä väisitin ja mutisin anteeksi. Poika tarttui minua käsivarresta ja sanoi:
 -Minä tunnen sinut. Olen nähnyt sut viimevuonna kirjakaupassa.
Voi hitto, kun joillakin on hyvä muisti. Melkein ärsyynnyin tästä koko hommasta, mutta tajusin olla vähän kiltimpi kuin yleensä.
 -Aijaa, mä en huomannutkaan.
Vastasin. Mitä minun olisi pitänyt vastata? Hauska tavata uudestaan? Vai hä? Yritin livahtaa pakoon.
 -Joo, ei mitää, poika virnisti. Miksi hän ny virnistää. Olin huono juttelemaan.
 -Öh niin joo, mä nyt...menenkin tästä..joo..hei...
Näin. Minä osaan. Juoksen pakoon. Ensin haluan kavereita, sitten kun on tilaisuus, karkaan. Toivotonta. Hetkonen, en edes tiennyt pojan nimeä. Mutta njaa, ei sillä ole erityisemmin väliä. Löysin vihdoinkin sopivan vihkon ja häippäsin niin nopeasti, kuin vain pystyin.

(2)

Nousin tokkuraisena ylös ja katselin varovaisena ympärilleni. Ajatukset pyörivät vieläkin painajaisessa ja kelaan muistamani pätkät uudestaan ja uudestaan, vaikka ne on kamalia ja pelko kouristaa vatsaa. Istun sängyn laidalle, mutta mieleen ei tule ajatusta siitä, että pitäisi katsoa kelloa, niinkun monet normaalit ihmiset tekisivät herätessään yöllä. Nihkeä olo ei yhtään helpota minua, sillä olen yltäpäältä hiessä painajaisen jälkeen. Peitto lojuu jossain pölypalleroiden riepottelemana lattialla, jonne taisin sen potkaista nukkuessani. Huoneessa on tunkkainen ja jotenkin pelottava tunne leijuu koko huoneessa. Kiitos erityisen vilkkaan mielikuvitukseni, ajattelen jo, että talossa on joku palkkamurhaaja tai vastaava tosi mukava yövieras, joita tapaa kauhuleffoissa. Painajainen takoo itsensä lopullisesti takaraivooni, eikä pysy nahoissaan vaan hyppii silmilleni saaden minut taas pelkäämään niitä kuuluisia yövieraita. Lähden hipsimään kohti keittiötä siinä toivossa, että saan mahdollisimman nopeasti valot päälle. Puoliksi kuvittelenitseäni ninjaksi, joka ei antanut lisävoimia, mutta lievensi hieman pelkoani.Oli ehkä huolestuttava näky, miten yritin tehdä pitkiä loikkia kohti katkaisijoita. Kun sain kaikkialle valot päälle ja varmistuin siitä, ettei yhdessäkään huoneessa ole kannibaalia, ynnä muita kenties mitä frettihirviöitä, hiivin keittiöveitsi mukanani takaisin sänkyyn samalla vilkaisten kelloon, joka repi jo neljää aamuyöstä. Suden hetki, tajuan ja tekisi mieli laittaa jo aurinko taivaalle, ettei olisi näin pimeää. Ei, ei minulla ole pimeänpelkoa, Pimeä on hyvä ystäväni. Mutta pimeys saa minut välillä pelkäämään. Pelkäämään asioita, jotka eivät tule mieleen päivällä. Minulla on kai yöpelko. Herään usein omaan kiljuntaan tai painajaiseen. Tai ilhan muuten vaan. Ja aina suden hetkenä.

***

Kömmin takaisin sänkyyn, mutta Nukku-Matti taisi unohtaa minut.Pyörin vielä tunnin nihkeän lakanan päällä, jonka jälkeen nousen ja keitän kahvia ja istun kirjoittamaan keittiöpöydän päälle. Ei ääreen. Typerä tapani on istua kirjoittamassa pöydän päällä, hörppiä kahvia ja kuunnella samalla hiljaa läppäriltä Life Is Beautiful-kappaletta, ja vaikka sen melodia on hyvä, en ole sen kummemmin vakuuttunut sen sanoituksesta ja nimestä. Nyt siis istuin pöydällä ja yritin kirjoitella jotain aamusivuja, eli mitä tulee mieleen. Verenpunainen vihkoni oli jo melkein täynnä ja rupesin miettimään taloudellista tilannettani, riittäisikö rahani uuteen vihkoon. Se oli elintärkeä minulle, noi vihkot, Ilman paperia ja kynää en pärjäisi, joten olisi pakko ostaa. Yeah, päätetty. Sekin päänvaiva saatiin ratkaistua Ja olin taas pitkästä aikaa tyytyväinen.

(1)

Olin, kuin mustaksi värjätty lumiukko. Musta takki, mustat farkut, musta pipo ja mustat lapaset. Katsoin itseäni peilistä ja minun kävi sääliksi itseäni, niin säälittävältä näytin. Ulkona oli 15 astetta pakkasta, joten vedin päälleni paksuimmat vaatekappaleet, mitä kaapistani ikinä löytyi. Kylmyys oli yksi niistä monista asioista, joita vihasin. Peilistä minua katsoi takaisin eräänlainen eskimo, joka oli lähdössä kouluun, varttitunti myöhässä (mitenkäs muuten). Tungin villasukilla varustetun koipeni vanhoihin maihareihini ja yritin taiteilla reppua selkääni. Avasin oven ja astuin ulos. Yhdellä jalalla ja senkin vedin heti takaisin. Paiskasin oven kiinni ja keräsin voimia. Kääpiöhamsterini Armin, Herra Pöydänalla rapisteli vessapapereitaan työläästi, mutta keskeytti hommansa ja tuijotti minua mustilla nappisilmillään. Huokaisin ja suorastaan hyppäsin ulos vetäen oven kiinni, että se menisi lukkoon. Silloin ei ollut kiusausta mennä takaisin. Niin sitten lähdin kouluun, väsyneenä ja ihan omassa universumissani.

   Menin suorinta tietä luokkaani ja tukka takussa, silmät ristissä pyytelin anteeksi myöhästymistäni ja hoipertelin paikalleni. Takanani ystäväni suhahti minulle jotain, mutta en juuri silloin jaksanut välittää hänestä. Kaivelin paperiläjän esille, joka on tainnut olla edellisessä elämässään koulun oppikirja ja yritin päästä aiheeseen, joka käsitteli natseja. Mutta, niinkuin yleensäkin, en tajunnut asiasta pätkääkään. Ehkä sen verran, että joku hippi äijä on elänyt Saksassa nimeltä Hitler. Onnittelin itseäni jälleen kerran tarkkaavaisuudestani.

***

Koulu loppui kolmelta, minkä jälkeen näytin suunnilleen puolikuolleelta hautausurakoitsijalta. Lähdin kotiinpäin, mikä tarkoitti sitä, että kotona sulkeuduin omaan huoneeseeni, enkä tulisi sieltä ulos, muuta kuin hamstraamaan tarvittavaa ruokaa. Kävellessäni jäisellä tiellä ihmettelin, ettei melkein ketään näkynyt teillä, vaikka kolmen aikaan oli yleensä paljon ihmisiä. Oikeastaan pidin siitä, ettei ihmiset olleet vahtaamassa jokaista liikettäni, että saisivat sisimmässään hihitellä mustalle lumiukon näköiselle poikatytölle, joka liian reippaisella, mutta hieman laahustavalla askeleellaan liukastuu ja lentää persuksilleen. Pidin käsiäni taskussani, mutta kun horjahdin ekan kerran, ajattelin, että olisi parasta ottaa kädet esille, että jos vaikka se asfaltti sattuisi tervehtimään, niin on millä ottaa se vastaan. Kun vetäisin käteni esille, avaimeni putosi lumihankeen, joka tietysti oli taskussani. Kirosin mielessäni avaimenperiä, ettei niitä näkynyt kotona. Avain olisi helppo löytää, jos jokin vekotin olisi kiinni siinä. Menin polvilleni tielle ja puoliksi ääneen kiroillen kaivelin lumihankea. Ja eiköhän juuri silloin kolme varsin hyvänäköista poikaa tulee kävellen samalla tiellä. Yritin näyttää normaalilta. Mikäli lumihangen sotkeminen ja tiellä istuskeleminen olisi normaalia. Mikä se nyt oli, joogaa, tai missä istuskellaan lattialla. Ero oli siinä, että tämä minun lattiani oli jäinen asfaltti ja ulkona keskellä tietä. Pojat hymyilivät ja katsoivat minua huvittuneena samalla jutellen jostain omista asiostaan. Asiaa ei parantanut yhtään se, että kaivelin lumihankea, kuin mikäkin pikkumuksu. Huokaisin ja kirosin hiljaa ääneen. Keskimmäinen poika katsoi sivusilmällä minua kummastuneena, mutta kaikki kolme jatkoivat matkaa. Kun he katosivat mutkan taakse, kaivoin minipeilini esiin laukusta ja katsoin, miltä näytin. Hämmästyin toden teolla, sillä minua katseli punaposkinen tyttö, jolla oli silmien ympärillä tummat renkaan kertoen, etten ole nukkunut kovin hyvin viimeisinä päivinä. Suuni oli rutikuiva ja pieni haava poskessani hehkui tummanpunaisena viivana. Olin niin vihainen itselleni kaikesta toilailustani, että heitin peilinkin lumeen, mutta parin sekunnin kuluttua korjasin sen takaisi laukkuun huomaten, miten avaimeni kiilteli melkein samassa kohtaa, missä peili oli ollut. Nappasin sen käteeni ja kävelin niin nopeasti kotiin, kuin liukkaalla paskasäällä voi kävellä (hiihtää).

***

Vasta kotiinpäästyäni tajusin, kuka keskimmäinen pojista oli. Hän on ollut joskus vitosella ihastukseni, joka ei auttanut yhtään, vaan sai aikaan uuden raivokohtauksen. Olin alitajunnassani iloinen, ettei mutsi ollut kotona. Hän oli taas jossakin Suomessa työmatkalla. Onneksi. Hän olisi varmaan tullut tunkkaiseen huoneeseeni ja alannut jauhaamaan jotain mielenterveydestäni. Seuraava matkani huoneestani oli keittiöön, jossa keitin hieman kahvia, sekä vatsani mieliksi tungin suuhuni viimeiset tomaatit, mitä jääkaapissa oli. Nonni, nyt ei kotona enää ollut ruokaa. Pitäisi lähteä kauppaan, mielessäni kävi, mutta muistikuva kolmesta pojasta palasi ja torjuin ajatuksen suosiolla. Kiipesin kerrossänkyni yläkertaan, mikä tarkoitti minulla sitä, että nyt piti rauhoittua. Yläsänky oli varattu mietiskelylle, musiikinkuuntelemiselle, rauhoittumiselle, kirjoittamiselle ja kaikelle muulle, mihin tarvitsin yksiäisyyttä. Yksinäisyyttä ja lämpöä. Ehkä lämpöä enemmän. Mutta yksinäisyyttäkin. Tajusin, että nyt on jokin pahasti solmussa aivoissani. Aivoista tuli mieleen, että ne kuulemma kelluvat jossain mansikkamehussa. Naurahdin omalle typerälle jutulleni. Tai ainaki hymy kävi kasvoillani. Olin tyytyväinen, että koko talo oli tyhjillään. En kaivannut faijaa, joka teki mutsin kanssa eron, kun olin kuusivuotias. Lähti vain. Ravistin päätäni, sillä en halunnut muistella enemmän asioita, joista tulee naamalle sellaisia ikäviä märkiä pisaroita, jotka ovat yleensä katkeran suolaisia. Taisin tarkoittaa kyyneleitä, mutta saahan asian ilmaista eri tavalla. Runollisella tavalla. Runot, oih, Ihana asia. Kaivoin saman tien jonkun rakkaan runokirjan hyllystä ja kiipesin yäkertaani. Omaan kotiini. Kaupunkiini. Maailmaani. Aurinkokuntaani. Universumiini. Omaan maailmankaikkeuteen. Kuulostaa hyvältä.