(3)

Rakastan viikonloppuja. En sen takia, että saa jäädä nukkumaan. Ei, se ei ole minun alaani, tuo nukkuminen. Viikonloput ovat sen takia, ihania, että saa kerättyä voimia seuraavaa viikkoa varten. Nimittäin nyt on jo pian kevät ja minun on pakko parantaa todistusta. Kokeita on ollut monta kappaletta per viikko, ja kokeet saavat minut hulluksi. Nytkin jo sängyssä yritin takoa päähäni edes jotain historiankoetta varten, joka olisi maanantaina heti aamupäivällä. Olin huono kokeissa. Tunnilla taas yritin nukkua hieman, takapenkissä kun istuin. Opettaja oli lepsu vanha pyöreähkö mies, joka antoi helposti 8 historiasta, vaikkei tehnyt tunnilla mitään. Mutta kokeissa hän oli harvinaisen tarkka, joten yritin parhaani opiskella edes tunnin verran kotona. Kello tikitti ärsyttävästi, joten laitoin musiikkia soimaan vanhaan vinyylisoittimeeni, jota varjelin ja rakastin yli kaiken. Tietysti kun kuunteli musiikkia, ei opiskelusta tullut mitään. Päätin laittaa jotain tylsähköä musiikkia, jossa ei ollut sanoituksia. Mozart sai kelvata, jota kuuntelin mielelläni, mutta pidin silti tylsänä musiikkina. Siinä sitten, Mozartia kuunellessa opin jotain, tai ainakin toivoin, että jotain jäisi päähän. Lauantai aamu kului sitten opiskellessa. Faija piti outona, että opiskelin, muttei huomauttanut siitä kummemmin, kuin vain ohimennen kurkisti huoneeseeni ja virnisti iloisena nähdessään minut oppikirjan parissa.
  Oli jo kello 12, kun tajusin nukahtaneeni kesken opiskelun. Todellisuudessa olen vain lukenut kolme varttia ja nukkunut kolme tuntia. Jaaha, näin tässä sitten käy, kun opiskelee. Tylsistyy nimittäin kuoliaaksi. Nousin hieman tokkuraisena ja lampsin paljain jaloin keittiöön. Faija on näköjään käynyt kaupassa, kun jääkaapista löytyi hieman leipää ja muuta syömäkelpoista tavaraa. Tein siis itselleni voileipän ja hipsin vähin äänin takaisin huoneeseeni. Otin päältäni yöpaidan ja lojuin sängyssä pari minuuttia puolialasti vain alushousut päällä. Heräsin uneksinnastani ja vedin pari ensimmäistä vaatekappaletta päälleni, mitä käteen sattui ja pujahdin kotiovesta ulos. Mietin ensin, minne oikein menisin, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, minulla ei ollut tarkkaa määränpäätä, minne olisin mennyt. Vaeltelin muuten vain kaupungissa, vaikka ulkona ei ollutkan vielä lämmintä. Hah, ei tässä lämpimästä pitäisi puhua, pakkasta oli vielä pari astetta, onneksi ei ollut enää niin liukasta kun viimepäivinä. Joten nyt siis nautin raikkaasta ilmasta.
  Tarkistin taskuni sisälmyksen. Se on aina täynnä tavaraa, jota en juuri sillä hetkellä tarvinnut. Mutta jos otin sieltä jotain pois, silloin tietysti tarvistin sitä. Näin. Joten nyt minulla oli kolme euroa, yksi likainen viisisenttinen, kolme hammastikkua, kaksi pinniä, viisi varapampulaa, yksi pureskeltu kynänpätkä, pari helmeä, yksi pieni kivi, joka oli mielestäni kaunis ja sitten lopuksi vielä kolme muistilappua, jossa oli jotain vanhoja muistiinpanoja.
  Kolmella eurolla saisi hieman karkkia, mielessäni kävi, mutta sitten työnsin sen pois, Tarvitsin uuden vihon, johon kirjoittaa. Suuntasin kohti kauppaa ja toivoin, ettei siellä olisi väkeä liian paljon. No, siellä oli ihan reilusti porukkaa, kun saavuin sinne, mutta en aikonut lähteä takaisin kotiin ilman uutta vihkoa, joten juoksentelin hyllyjen välissä etsiskellen vihkoa. Törmäsin melkein yhteen poikaan, mutta onneksi viimehetkellä väisitin ja mutisin anteeksi. Poika tarttui minua käsivarresta ja sanoi:
 -Minä tunnen sinut. Olen nähnyt sut viimevuonna kirjakaupassa.
Voi hitto, kun joillakin on hyvä muisti. Melkein ärsyynnyin tästä koko hommasta, mutta tajusin olla vähän kiltimpi kuin yleensä.
 -Aijaa, mä en huomannutkaan.
Vastasin. Mitä minun olisi pitänyt vastata? Hauska tavata uudestaan? Vai hä? Yritin livahtaa pakoon.
 -Joo, ei mitää, poika virnisti. Miksi hän ny virnistää. Olin huono juttelemaan.
 -Öh niin joo, mä nyt...menenkin tästä..joo..hei...
Näin. Minä osaan. Juoksen pakoon. Ensin haluan kavereita, sitten kun on tilaisuus, karkaan. Toivotonta. Hetkonen, en edes tiennyt pojan nimeä. Mutta njaa, ei sillä ole erityisemmin väliä. Löysin vihdoinkin sopivan vihkon ja häippäsin niin nopeasti, kuin vain pystyin.