(1)

Olin, kuin mustaksi värjätty lumiukko. Musta takki, mustat farkut, musta pipo ja mustat lapaset. Katsoin itseäni peilistä ja minun kävi sääliksi itseäni, niin säälittävältä näytin. Ulkona oli 15 astetta pakkasta, joten vedin päälleni paksuimmat vaatekappaleet, mitä kaapistani ikinä löytyi. Kylmyys oli yksi niistä monista asioista, joita vihasin. Peilistä minua katsoi takaisin eräänlainen eskimo, joka oli lähdössä kouluun, varttitunti myöhässä (mitenkäs muuten). Tungin villasukilla varustetun koipeni vanhoihin maihareihini ja yritin taiteilla reppua selkääni. Avasin oven ja astuin ulos. Yhdellä jalalla ja senkin vedin heti takaisin. Paiskasin oven kiinni ja keräsin voimia. Kääpiöhamsterini Armin, Herra Pöydänalla rapisteli vessapapereitaan työläästi, mutta keskeytti hommansa ja tuijotti minua mustilla nappisilmillään. Huokaisin ja suorastaan hyppäsin ulos vetäen oven kiinni, että se menisi lukkoon. Silloin ei ollut kiusausta mennä takaisin. Niin sitten lähdin kouluun, väsyneenä ja ihan omassa universumissani.

   Menin suorinta tietä luokkaani ja tukka takussa, silmät ristissä pyytelin anteeksi myöhästymistäni ja hoipertelin paikalleni. Takanani ystäväni suhahti minulle jotain, mutta en juuri silloin jaksanut välittää hänestä. Kaivelin paperiläjän esille, joka on tainnut olla edellisessä elämässään koulun oppikirja ja yritin päästä aiheeseen, joka käsitteli natseja. Mutta, niinkuin yleensäkin, en tajunnut asiasta pätkääkään. Ehkä sen verran, että joku hippi äijä on elänyt Saksassa nimeltä Hitler. Onnittelin itseäni jälleen kerran tarkkaavaisuudestani.

***

Koulu loppui kolmelta, minkä jälkeen näytin suunnilleen puolikuolleelta hautausurakoitsijalta. Lähdin kotiinpäin, mikä tarkoitti sitä, että kotona sulkeuduin omaan huoneeseeni, enkä tulisi sieltä ulos, muuta kuin hamstraamaan tarvittavaa ruokaa. Kävellessäni jäisellä tiellä ihmettelin, ettei melkein ketään näkynyt teillä, vaikka kolmen aikaan oli yleensä paljon ihmisiä. Oikeastaan pidin siitä, ettei ihmiset olleet vahtaamassa jokaista liikettäni, että saisivat sisimmässään hihitellä mustalle lumiukon näköiselle poikatytölle, joka liian reippaisella, mutta hieman laahustavalla askeleellaan liukastuu ja lentää persuksilleen. Pidin käsiäni taskussani, mutta kun horjahdin ekan kerran, ajattelin, että olisi parasta ottaa kädet esille, että jos vaikka se asfaltti sattuisi tervehtimään, niin on millä ottaa se vastaan. Kun vetäisin käteni esille, avaimeni putosi lumihankeen, joka tietysti oli taskussani. Kirosin mielessäni avaimenperiä, ettei niitä näkynyt kotona. Avain olisi helppo löytää, jos jokin vekotin olisi kiinni siinä. Menin polvilleni tielle ja puoliksi ääneen kiroillen kaivelin lumihankea. Ja eiköhän juuri silloin kolme varsin hyvänäköista poikaa tulee kävellen samalla tiellä. Yritin näyttää normaalilta. Mikäli lumihangen sotkeminen ja tiellä istuskeleminen olisi normaalia. Mikä se nyt oli, joogaa, tai missä istuskellaan lattialla. Ero oli siinä, että tämä minun lattiani oli jäinen asfaltti ja ulkona keskellä tietä. Pojat hymyilivät ja katsoivat minua huvittuneena samalla jutellen jostain omista asiostaan. Asiaa ei parantanut yhtään se, että kaivelin lumihankea, kuin mikäkin pikkumuksu. Huokaisin ja kirosin hiljaa ääneen. Keskimmäinen poika katsoi sivusilmällä minua kummastuneena, mutta kaikki kolme jatkoivat matkaa. Kun he katosivat mutkan taakse, kaivoin minipeilini esiin laukusta ja katsoin, miltä näytin. Hämmästyin toden teolla, sillä minua katseli punaposkinen tyttö, jolla oli silmien ympärillä tummat renkaan kertoen, etten ole nukkunut kovin hyvin viimeisinä päivinä. Suuni oli rutikuiva ja pieni haava poskessani hehkui tummanpunaisena viivana. Olin niin vihainen itselleni kaikesta toilailustani, että heitin peilinkin lumeen, mutta parin sekunnin kuluttua korjasin sen takaisi laukkuun huomaten, miten avaimeni kiilteli melkein samassa kohtaa, missä peili oli ollut. Nappasin sen käteeni ja kävelin niin nopeasti kotiin, kuin liukkaalla paskasäällä voi kävellä (hiihtää).

***

Vasta kotiinpäästyäni tajusin, kuka keskimmäinen pojista oli. Hän on ollut joskus vitosella ihastukseni, joka ei auttanut yhtään, vaan sai aikaan uuden raivokohtauksen. Olin alitajunnassani iloinen, ettei mutsi ollut kotona. Hän oli taas jossakin Suomessa työmatkalla. Onneksi. Hän olisi varmaan tullut tunkkaiseen huoneeseeni ja alannut jauhaamaan jotain mielenterveydestäni. Seuraava matkani huoneestani oli keittiöön, jossa keitin hieman kahvia, sekä vatsani mieliksi tungin suuhuni viimeiset tomaatit, mitä jääkaapissa oli. Nonni, nyt ei kotona enää ollut ruokaa. Pitäisi lähteä kauppaan, mielessäni kävi, mutta muistikuva kolmesta pojasta palasi ja torjuin ajatuksen suosiolla. Kiipesin kerrossänkyni yläkertaan, mikä tarkoitti minulla sitä, että nyt piti rauhoittua. Yläsänky oli varattu mietiskelylle, musiikinkuuntelemiselle, rauhoittumiselle, kirjoittamiselle ja kaikelle muulle, mihin tarvitsin yksiäisyyttä. Yksinäisyyttä ja lämpöä. Ehkä lämpöä enemmän. Mutta yksinäisyyttäkin. Tajusin, että nyt on jokin pahasti solmussa aivoissani. Aivoista tuli mieleen, että ne kuulemma kelluvat jossain mansikkamehussa. Naurahdin omalle typerälle jutulleni. Tai ainaki hymy kävi kasvoillani. Olin tyytyväinen, että koko talo oli tyhjillään. En kaivannut faijaa, joka teki mutsin kanssa eron, kun olin kuusivuotias. Lähti vain. Ravistin päätäni, sillä en halunnut muistella enemmän asioita, joista tulee naamalle sellaisia ikäviä märkiä pisaroita, jotka ovat yleensä katkeran suolaisia. Taisin tarkoittaa kyyneleitä, mutta saahan asian ilmaista eri tavalla. Runollisella tavalla. Runot, oih, Ihana asia. Kaivoin saman tien jonkun rakkaan runokirjan hyllystä ja kiipesin yäkertaani. Omaan kotiini. Kaupunkiini. Maailmaani. Aurinkokuntaani. Universumiini. Omaan maailmankaikkeuteen. Kuulostaa hyvältä.